Jaanan tarina

TE-toimiston järjestämä työnhakuvalmennus oli turhauttava. CV viilattiin kuntoon, perehdyttiin hakemusten tekoon ja piilotyöpaikkojen hakuun sekä etsittiin avoimia paikkoja. Sain vain vähän uutta tietoa. Olin surffannut netissä ristiin ja rastiin jo viikkotolkulla. Olin lukenut työnhausta, työttömyydestä, velvollisuuksistani, oikeuksistani, työnhakijoiden kokemuksista, ties mistä aiheeseen liittyvästä. Osasin hakea töitä useista eri kanavista, olin luonut paikkavahteja sekä valjastanut ystävät kuulostelemaan ja katsomaan sopivia työtehtäviä heidän verkostoistaan. Tiesin toki, että työn saaminen on hankalaa. 50 hakemuksen jälkeen olin hieman turhautunut. Uskoin kuitenkin vielä mahdollisuuksiini, osaamiseeni, itseeni. Olin ollut työttömänä vasta muutaman kuukauden. Ystävät kannustivat ja tsemppasivat.

Ansiosidonnainen päiväraha oli niukka, mutta olin karsinut menojani pikkuhiljaa. Tulin toimeen tarkalla taloudenpidolla. Se ei ollut ylivoimaisen vaikeaa, sillä olen koko elämäni elänyt pienillä tuloilla lapsuudesta alkaen, sitten yksinhuoltajana ja tällä hetkellä yksin asuvana.

Aikaa kului, työnhaku jatkui. Selvitin myös opiskelumahdollisuuksia. TE-toimiston asiantuntija toppuutteli aktiivisuuttani. En saisi ehdotella koulutuksia, kursseja tai olla kyselemässä pääsyä eri palveluiden piiriin. Olin ollut liian vähän aikaa työtön! Asiantuntija soitti noin 3 kk välein, kyseli hieman tekemisistäni. Kirjasi seuraavalle jaksolle ”hakee oman alansa töitä useita hakukanavia käyttäen”… siinä ne TE-toimiston palvelut minulle olivat.

Toivoa vielä 150 hakemuksen jälkeenkin

Luottamukseni itseeni, osaamiseeni, mahdollisuuksiini alkoi epäilyttää. Kävin Helsingin Työkanavan järjestämää atk-ajokorttikurssia, sillä halusin päivittää it-osaamiseni. Toivoin sen parantavan mahdollisuuksiani työn saannissa. Lisäksi ohjasin kerran viikossa askartelukerhoa työttömille. Olin siis aktiivinen. Mietin, missä on vika, miksi en pääse haastatteluun. Kuka ne työpaikat oikein saa?

Kohuttiin aktiivimallista. Mitä se käytännössä tarkoittaisi? Kuinka saisin sen ehdot täytettyä? Miten kenellekään olisi hyötyä 18 tunnin työstä? Olisiko sitä edes mahdollista saada? Päivärahaa leikattaisiin, eihän siitä ole enää varaa nipistää! Huoleni kasvoi, epätoivo hiipi mieleeni.

Aloin hiljalleen eristäytyä ystävistä. En soittanut kenellekään, en tavannut ketään, olin liikaa yksin kotona. En jaksanut kiinnostua ystävieni suunnitelmista kesäloman tullen, käynneistä kampaajalla, remonteista enkä mistään. En ollut kateellinen, vaan väsynyt, pohjattoman väsynyt. Vain kaksi ystävääni tiesivät asioiden oikean laidan.

Ainoa, joka tuntui todella vaistoavan ja huomaavan mielialani, oli poikani. Hän tulkitsi mieleni murheet jopa rivien välistä ja useimmiten aivan oikein. Hän kysyi ”Mikä on?” ja sinnikkäästi vaati sanomaan asioiden oikean laidan. Se oli suuri helpotus minulle. Huoli hänen jaksamisestaan kuitenkin painoi mieltäni. Minun roolini äitinä olisi olla hänen tukenaan.

Murehdin toimettomuuttani. Olin ahdistunut. Olin alakuloinen, hiljainen, totinen, äreä ja kyllästynyt toimettomuuteen. Olin jämähtänyt paikalleni kaikessa.

Hain töitä vimmatusti. Työhakemuksia alkoi olla tehtynä 150. Avoimia paikkoja oli, sillä olin hakenut vain oman alani töitä. Aina uusi usko ja toivo virisi. Jospa tämä tärppäisi. Vaan ei… Tunsin olevani ongelmajätettä, täysin turha, tarpeeton. Pian olisi täynnä 500 pv ansiosidonnaista. Missä mättää, kun työttömät ja avoimet paikat eivät kohtaa?

Tässähän minä olen valmiina tekemään töitä!

Pitää olla varaa hakea töitä

Vihdoinkin! Kutsu työhaastatteluun. Rekrytointiyritys haastattelisi kolmen kuukauden sijaisuuteen asiakaspalvelutehtäviin. Olin enemmän kuin iloinen ja helpottunut.

Tapaaminen oli alkuun leppoisa ja luonteva. Haastattelijana nuorehko mies. Vaikutti, että tässä saattaisi olla mahdollisuuksia, mutta sainkin kuulla, että asiakasyritys etsi hieman edustavampaa henkilöä palvelukseensa. Siis mitä!? Edustava? Tässäkö olikin jotain ulkonäkövaatimuksia? Minun ei ollut taloudellisesti mahdollista käydä kampaajalla ennen haastattelua, ei myöskään varaa hankkia uusia vaatteita. Vanhoissakaan ei mitään vikaa ollut, mutta kuitenkin… Olin tyrmistynyt, en löydä tästä enempää painokelpoista sanottavaa.

Sitten koitti aika, kun ainoat tulonlähteeni olivat Kelan työmarkkinatuki, asumistuki ja toimeentulotuki. Hakemusta hakemuksen perään kuukausittain. Kesti pari kuukautta ennen kuin kaikki alkoi rullaamaan ajallaan. Kävin leipäjonossa aina kun sain jostakin nipistettyä bussirahat. Valtava häpeä ja nöyryytys.

Laskut alkoivat kasaantua, eräpäivät paukkua. Yritin hoitaa asioita siirtämällä eräpäiviä. Toivoin, että en heti joutuisi perintäkierteeseen eikä luottotietoihini tulisi merkintää. Oli nöyryyttävää kerta toisensa jälkeen pyytää lykkäystä muutaman kympin laskuihin. Sitä kyllä auliisti myönnettiin, mutta laskuihin lisättäisiin viivästysmaksua ja korot päälle.

Hain edullisempaa vuokra-asuntoa edelleen oma-aloitteisesti ja myöhemmin Kelan määräyksestä. Niitäkin hakemuksia oli yhdeksään eri paikkaan.

Tuntui, että en muuta enää teekään kuin haen tukia, asuntoa ja töitä. Henkisesti se oli todella uuvuttavaa ja turhauttavaa. Mistään ei tullut vihreää valoa. Kela vaati hakemukset joka kuukausi. Tein kaiken kiltisti kuten määrättiin.

En enää hallinnut elämänlankojani itse, niistä veteli Kela miten sattui. Riippui aivan käsittelijän elämänarvoista, millaisen päätöksen kullekin kuukaudelle sai. Joku hyväksyi vuokrani kokonaan, joku vain sen yksinelävän maksimin. Tein oikaisuvaatimuksia, uusia hakemuksia, soitin ja kävin Kelan toimistolla. Toimeentulotukea ei lasketa välttämättömien menojen todellisilla summilla, vaan ennakkoon päätettyjen kohtuullisten menojen mukaan, jotka ovat olleet ehkä 10 vuotta sitten kohtuullisia. Yhtenä esimerkkinä kotivakuutukseni, joka oli 68 e joka kolmas kk, mutta siitä hyväksyttiin vain 32 e, koska se on normien mukainen maksimi. Näitä vajeita ei huomioitu missään, vaan ne jäivät itse hoidettavaksi.

Pääsin sosiaalitoimiston asiakkaaksi. Uskoin saavani sieltä apua rahahuoliini, vaan ei.. Ei se mennytkään niin… Sain kuulla, että sieltä ei korvata sitä, mikä kuuluu perustoimeentulotukeen, jonka Kela hoitaa. Vuokravaje olisi juuri sellainen. Ystävällinen ja herttainen työntekijäni sanoi, että voisi kirjoittaa lausunnon Kelalle, että elämäntilanteeni huomioon ottaen olisi kohtuullista hyväksyä vuokrani kokonaan. Se auttoikin 4 kk ajaksi.

Pyysin erääntyneisiin laskuihin, sähköön, vuokravajeeseen ja puhelinlaskuun harkinnanvaraista tukea. En saanut. Minulle tarjottiin kymmenen uintilippua Pirkkolan uimahalliin, jos haluaisin käydä uimassa. Ihan kiva, mutta se vuokra ja laskut olisi ollut se apu, jonka tarvitsin.

Enhän olisi edes päässyt Pirkkolaan, kun minulla ei ollut rahaa bussilippuun.

Olin epätoivoinen. Selviytyäkseni vuokrasta ja laskuista oli pakko pyytää rahaa pojaltani. Häpesin tilannetta suunnattomasti. Muutama kuukausi meni sutjakammin Kelan huomioidessa vuokrani kokonaan. Sitten taas se sama reilun 250 e vaje. Sain siihen apua sisarelta ja muilta läheisiltä. Jouduin sanomaan suoraan, että en voi pyytää lainaksi, sillä en tiedä, milloin voisin maksaa takaisin. Se oli musertavaa ja ihmisarvoa alentavaa. Sanat juuttuivat kurkkuun, kyyneleet pyrkivät esiin. Tätä hakemusrumbaa jatkui vuoden verran. Oli aina yhtä tylyä odottaa päätöksiä. Aktiivimallin peikko huuteli aika ajoin uhkauksiaan, mutta onneksi onnistuin sen välttämään.

Näistä kaikista kokemuksista johtuen 1,5 vuotta sitten en nähnyt huomiseen, en uskonut enää itseeni. Olin työtön, toimeton, tarpeeton, pohjattoman surullinen, rahaton, ahdistunut, peloissani, yksinäinen. Mieleni oli musta ja iloton. Häpesin tilannetta, johon minut oli heitetty. Pelkäsin, että joudun asunnottomaksi. Vatvoin rahahuolia jatkuvasti. Nukuin surkeasti. Eristäydyin ystävistäni ja läheisistäni täysin. En jaksanut enää puhua huolistani enkä juuri muustakaan. Olin yksinäisempi kuin koskaan. Kukaan ystävä ei käynyt luonani.

Mieleni mustui ja synkkeni entisestään. Murehdin kaikkea ja pelkäsin seuraavaa pahaa asiaa, joka vaanisi kuitenkin jo kulman takana.

Hain keskusteluapua terveyskeskuksesta, mutta en saanut aikaa mielenterveyspuolelle, koska en ollut itsetuhoinen enkä riittävän masentunut. Heillä ei ollut resurssia minun kaltaisilleni.

Hain taloudellista apua myös seurakunnalta, mutta en saanut sitä. Kerta toisensa jälkeen putosin yhteiskunnan koneiston rattaisiin.

Suuri musta suru ja epätoivo olivat kietoneet minut synkkään syleilyynsä. Pelkäsin mielenterveyteni puolesta. Ne harvat kerrat, kun joku ystäväni soitti, en puhunut enää huolistani. Kuuntelin heidän asioitaan ja kuittasin omat kuulumiseni ”sitä samaa kuin ennenkin”. Vaistosin, että useimmat olivat helpottuneita vastauksestani.

Olen taas tarpeellinen

Hieman parempina hetkinä etsin jotakin maksutonta tekemistä, jotakin missä tapaisin ihmisiä, voisin tehdä jotakin hyödyllistä, ehkä olla avuksikin.

Ymmärsin, että minun on lähdettävä ihmisten pariin tai huonosti käy. Kukaan ei kuulisi huutoani kuitenkaan enkä saisi apua mistään. Sen olin jo tullut huomaamaan. Kuka apua saa, kun minunkaan hätäni ei ole riittävä?! Sitä mietin usein.

Huomasin ilmoituksen, jossa haettiin vapaaehtoisia Annalan huvilan kahvilaan leipomaan tarjottavia ja auttamaan kahvilan aukioloaikoina. Kävin muutaman kerran apuna, mutta halusin jotain, joka auttaisi, hyödyttäisi toisia samankaltaisessa tilanteessa olevia ihmisiä.

Työnhakuvalmennuksessa olin tutustunut erääseen henkilöön, joka kertoi olevansa mukana Suomen köyhyyden vastaisen verkoston, EAPN, kansalaistoimintaryhmässä. Päätin lähteä tutustumaan sen toimintaan. Kuulin elämäntarinoita, sain vertaistukea. Kävin köyhyyttä koskevissa tilaisuuksissa.

Huomasin kiinnostuvani aina vaan enemmän köyhyyteen liittyvistä asioista. Puhuin kokemastani ääneen, vaikka aluksi sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuun jännityksestä. Halusin eroon häpeästä. Enhän ollut tehnyt mitään väärää.

En tiedä, mikä oli lopullinen käännekohta. Kun pääsin vihdoin keskustelemaan suruistani diakoniatyöntekijän kanssa, huomasin ajattelevani huomista. Minulta kysyttiin mitä haluan tehdä ja saada aikaiseksi. Kerroin ja minua kuunneltiin. Tein ja minua tuettiin. Onnistuin ja sain jakaa iloni muiden kanssa.

Minuun uskottiin ja opin jälleen uskomaan itseeni. Talouskin alkaisi pikkuhiljaa kohentua. Olin onnistunut säilyttämään luottotietoni ja välttämään häädön. Tunsin olevani tarpeellinen. Hymyilin taas. Olin minä, surusta, huolesta, siitä vielä käsittelemättömästä mustasta huolimatta. Olin minä!

Tällä tarinalla haluan kertoa, että minuun uskottiin ja kykyihini luotettiin. Minusta kaivettiin esiin positiivisia asioita, joita en tiennyt edes omaavani. Tunnen, että tämä on se tie mitä minun kuuluu kulkea.

Koska minua kuunneltiin ja minuun uskottiin, minä haluan nyt kuunnella sinua ja uskoa sinuun!

Haluan jakaa sinulle sitä hyvää mitä olen saanut osakseni. Luulin olevani pieni ja kykenemätön vaikuttamaan, mutta kasvoin siitä tunteesta ulos. Olen ollut perustamassa ViisNollaTuki ry:tä, jonka tarkoituksena on auttaa yli 50-vuotiaita työttömiä.


Jaana Saikkonen

työskennellyt 25 vuotta sihteerinä, kokenut pitkäaikaistyöttömyyden ja köyhyyden, muutoksen käynyt kokemusasiantuntija, ViisNollaTuki ry:n perustajajäsen ja toiminnanjohtaja, kansalaisvaikuttaja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *